Ei vesivelliä, kiitos

Sään tapaan aina riittää puhetta ruoista ja ruokailuista ja niistä tilanteista, joissa on kokenut mieleenpainuvia ihanuuksia tai kammotuksia aterioiden suhteen. Viime viikolla ruokaostoksilla pyysin lihatiskillä reilua palaa australialaista naudan sisäfilettä ja ystävällinen myyjä lähti oitis takahuoneeseen sitä hakemaan. Luulin tietysti, että kylmiöstä hakemaan tai pakkaamaan. Pian alkoi kuitenkin kuulua selvä sähkösahan surina, onneksi ei sentään pahempia teurastusääniä. Olin jo hieman kauhuissani, mitä tuleman pitää, kun jono vain tiskillä lisääntyi ja kaikki ihmettelivät, missä henkilökunta luuraa. Pian myyjä kuitenkin ilmestyi kantaen isoa parin kilon filettä kaksin käsin ja huuteli, että kuinka paljon haluan sitä. Otin melkein kaikki, sillä kilohinta on vain noin 100 dhs (20 €) ja liha on erittäin mureaa.






Pihvejä paistellessani ja sekoitellessani kastiketta salottisipulista, punaviinistä, konjakista ja ranskankermasta ei voinut välttyä ajatukselta, että ruoanlaitto on mukavaa puhaa ja varsinkin silloin, kun on mukavaa ruokaseuraa. Mutustellessamme Katjan perheen kanssa edellä mainittuja keitoksia mausteisten uuniperunoiden ja parsan kera tuli esille ajatus siitä, voisinko kenties jatkossa kirjoitella hieman ruokaisampaa blogia. Tämä miete oli kotirouvan päässä kypsynyt jo aiemmin, onneksi ei niin paljon kuin vihdoin toimivassa kaasu-uunissa tehdyt leivonnaiset, joissa lähes kaikissa on toistaiseksi ollut musta palanut kuorrutus.

Näin ollen jään mietiskelemään asiaa ja kun Dubain oleilumme ja lomainen arkeni lähestyy loppusuoraa, painottuvat kirjoitukset (ehkä toisaalla) hieman enemmän ruokaan ja ruokakulttuurikokemuksiin ja toivottavasti myös niiden jakamiseen innokkaiden lukijoiden kanssa.

Lämmin kiitos kaikille lukijoille, sivulatauksia on yli 8000. Suuret kiitokset myös kommentoijille ja terveisten lähettäjille, niin tähän blogiin kuin myös sähköpostiin. Nämä sivut säilyvät auki ja kommentteja voi laittaa vieläkin.

Thanks & see you later - Shukran & ilal-liqaa!

P.S. Huomio vielä kaikki ladyt! Tyttöjen iltaa varten pakkaan lähtiessäni mukaan runsaasti taateleita erilaisilla kuorrutuksilla ja ilman, jotta saamme kunnon taatelijuhlat aikaiseksi (tosin tunisialaisia taateleita on myynnissä myös K-kaupassa, mutta lentomatkailu reitillä Tunisia – Dubai – Suomi tuo taatusti pari aromia lisää ja yritän toki metsästää täältä myös paikallisia versioita).

Tiskausta ja valkosipulia

Voi hyvin olla, että Katja, Arin ja Tiian Dubain reissusta jää päällimmäisenä mieleen tiskaaminen ja valkosipuli. Tiskiä on kertynyt ja tiskattu on aamuin illoin ja pyykkiä on laiteltu samaan tahtiin. Tällaista voi siis tapahtua, kun tulee meille kyläilemään. Lisäksi voi joutua kotiopettajaksi ja Valtsu saikin erinomaista fysiikan opetusta Arilta, joka pystyi selvittämään tiheyden määritelmää paremmin kuin minä, joten otin mielelläni tiskivuoron opetuksen ajaksi. Myös Tiia on lomalaisena joutunut täällä koulunpenkille ja väsännyt ahkerasti lukuisia tehtäviään, mutta yhdessä tehden kaikki on tietysti helpompaa. Onneksi välillä voi päästää höyryjä sähkörumpujen avulla, joka on todellinen lasten ja myös isien suosikki, ei tosin naapurien ainakaan siinä tapauksessa, jos kuulokkeet ovat unohtuneet.


Torstaina alkaa kuukauden kestävä Dubain Shopping Festival. Shoppailuun liittyen luin iloisen uutisen paikallisesta lehdestä siitä, että erityisesti naisten ostosreissut ovat hyvää kuntoilua. Tämä siis miesväelle tiedoksi, että nyt voi jäädä ilolla lapsia hoitamaan ja naisia kuskaamaan lähimpään markettiin eikä enää tarvitse turhia murehtia rahan kulumista. Huomion voi nimittäin siirtää toisenlaiseen, paljon edukkaampaan kulutukseen eli kaloreihin. Niitä ostellessa kuluu rutkasti, peräti 12000 kcal vuodessa. Odotamme siis mielenkiinnolla, millaisia tarjouksia tulee eteemme ja kuinka paljon niiden perässä on kuntoiltava saadakseen ne hankituksi. Tulevaan tavarakonttiimme mahtuisi varmasti jokunen tarjousmatto tai -lamppu tuliaisiksi tai jos ei niitä, niin sitten läjä aina tarpeellisia korkokenkiä.



Kontissa voi laittaa tulemaan takaisin myös Katjan ja Arin vanhat, mutta sitäkin hienommat vihreät lakanat, mikäli heillä matkalaukku kotiin lähtiessä pursuaa edullisista hankinnoista. Laiska kotirouva on nimittäin ohjeistanut kaikkia Suomen vieraita tuomaan rajallisen liinavaatevarannon vuoksi mukana omia lakanoitaan ja samalla ehkäissyt näppärästi suurten pyykkivuorten syntymisen. Retro-lakanoita ei voi kuitenkaan jättää Dubain kierrätykseen, sillä niin makeat ja nyky-muodin mukaiset ne päiväkakkara-kukkasineen ovat eikä niiden veroisia ostoskarkeloista edes löytäisi.



Lomailun yhteen olennaiseen osaan eli maukkaaseen ravintoon liittyen Hannin ja Markon perheen suosikki taisi olla sushi, jota täältä saa lähikaupasta ja hinta-laatu -suhde on erinomainen ja tuotteet takuulla tuoreita. Kokki väsäsi suuren maki-tarjottimen odottaessa (kiitokset muuten vielä vierailusta ja munakasrullasta :)). Katjan perheen suosikki tuntuisi olevan valkosipulitahna, jota olemme testailleet niin intialaisen, libanonilaisen kuin italialaisenkin ruoan kanssa erilaisina versioina. Kestävyyttä ympäristölle, sillä kyse ei ole mistään yhden kynnen keitoksista, vaan kunnon tujakasta monta kynttä sisältävästä tahnasta. Luulisikin, että nuhat ja kuumeet pysyisivät lämpimän sään ja valkosipulin yhteisvaikutuksella poissa. Niin ei valitettavasti ole ja ikuisten flunssien myötä palailee ajatus väistämättä myös kylmempiin säihin ja auton ikkunoiden raappaamiseen. Lämpimät terveiset sen myötä viralliselle autonhuoltajalleni ja iltapäiväkerhoonkin, nenäliinoille ja yskänlääkkeelle on toisinaan käyttöä, mutta niitä raappoja ei täällä sentään tarvita.

Kirjojen kirjoa

Kotikoulussa Valtsulla oli ruotsia ja tehtävänä suomentaa kappale ääneen lukien. Lauseen "Några rusar ut till bussarna, andra sitter och väntär" käännös kuului, että "jotkut ryssivät ulos busseihin ja muut istuvat ja venttaavat". Tämä slangi-pitoinen suomennos meni läpi kotikoulussa, oikeassa koulussa ja oikean opettajan johdolla olisi varmasti ollut toisin. Olemme oppilaita ruotsin osalta molemmat. Kierrätettäväksi tarkoitettuun kirjaan olemme oppisen helpottamiseksi rustanneet paljon lyijykynämerkintöjä, kuten alleviivauksia ja ympyröitä, vaikka niin ei saisikaan tehdä. Tosin mainittakoon lieventävä asianhaarana se, että kirja on painettu kymmenen vuotta sitten eli silloin, kun Valtsu on ollut pari-vuotias. Eipä siis mikään ihme, kun kirjan nuorisolle suunnattu kuvitus ei vastaa nykyisiä ihanteita ja muotikin näyttää vähän niistä ajoista muuttuneen.

Teimme Axelin äidinkielen lukuharjoituksia ääneen kahvilassa kaakaota hörppiessämme. Tärkeä oppi oli se, kuinka kysymys- ja huutomerkki-lauseet äännetään asianmukaisella tavalla painottaen. Tällä samalla tekniikalla luin pojille iltasatua ja koska olin vähän kiireinen, nappasin kirjapinosta ensimmäisen käteeni osuvan kirjan. Sen johdosta pienet naperot kuuntelivat silmät pyöreinä kaikkien rakkaus-romaanien äidin Victoria Holtin kirjoittamaa kirjaa, jossa ensimmäisten kappaleiden myötä pääsimme vanhan ajan englantilaisten maalaiskartanoiden ja uhkapelien kiehtovan maailman pyörteisiin. Tämäkään kirja ei ollut ihan uusimmasta päästä, ilmeisesti Meku-mummin kirpparilöytö ja painovuosi 1977.


Kun näin vanhojen suomalaisten kirjojen parissa täällä vietämme aikaa, niin olemme onneksi sivistäneet itseämme myös tuoreimmilla kirjoilla. Erityisen ihastuneita olemme olleet joulupukiltakin saatuihin Tatu- ja Patu-kirjoihin, jotka ovat täynnä hyvää tietoa jos mistäkin asiasta. Uudet kirjat ovat kuitenkin aina uusia, vaikka kierrätys onkin hyvä asia. Tukeakseni koulu-parkojen kirjahankintoja ja auttaakseni siirtymistä uuden vuosituhannen painoksiin lupaan lunastaa sotkemamme ruotsin-kirjan Suomeen palattuamme. Tosin vahat kirjat sisältävät yllättävän paljon viittauksia nykypäiviin. Victoria Holtkin kuulostaa ihan fressiltä, koska kirjassa on puutarhureita, kuten meilläkin. Sitä en tiedä vielä, koputtavatko he kirjassakin terassin ikkunaan seitsemään aikaan aamulla ja sanovat ainoan osaamansa englanninkielisen termin, joka on "mani-mani". Huomasin itse myös vastaanneeksi että "ai mani-mani" ja lähdin lompakkoa kaivelemaan. Ei siis mitään järin hienoa englantia, mutta hyvin ymmärsimme toisiamme.

Päivyt paistaos hellien... myös vuohille

Paperisotaa välttääksemme päätimme, että oleilen täällä lasten kanssa turistiviisumin avulla. Uusien viisumileimojen haku passeihin onnistuu vain maasta poistumalla ja takaisin tulemalla, joten sen vuoksi jouduimme nyt toista kertaa lähtemään retkelle Omanin puolelle. Reissun teimme, kiitos viime suositusten, kauniimpaa reittiä tällä kertaa eli meren rantaa myöten kohti Arabian niemimaan koilliskärkeä. Omanin puolella emme aivan Musandamiin asti emme ehtineet, vaikka rajamuodollisuuksista selvisimmekin viime kevättä huomattavasti ripeämmin ja vaivattomammin, jolloin menimme Hattan kautta.


Vuoriston ja meren välissä kulkeva tie oli erittäin hyväkuntoinen, joten matkan teko ei korkean paikan kammoista kotirouvaakaan pahemmin pelottanut. Olimme lähteneet liikkeelle melko myöhään, joten päätimme etsiä Omanin puolelta vain mukavan kahvipaikan ja lähteä sen jälkeen paluumatkalle ennen auringonlaskua. Potunkeittäjänä olisi syytä tietää, että aina olisi hyvä pakata kunnon eväät kyytiin varmuuden vuoksi. Matkalla ei nimittäin ollut kummoisia kahviloita ja ravintoloita rajan ylityksen jälkeen ja toivoin lopulta nälissäni jopa itsekin, että edes mäkkärin kultaiset kaaret olisivat tulleet esiin seuraavan vuorenkulman takaa. Koska niin ei tapahtunut, jouduimme tyytymään epämääräisen oloiseen kioskin näköiseen kahvilaan. Paikalla oli lisäksemme ranskalaisia ja saksalaisia turisteja, mutta siitäkin huolimatta pakotin huolehtivana äitinä lapset tilaamaan pizzaa, jotta kuumuus tuhoaisi mahdolliset ruoka-aineissa olevat bakteerit. Taas yksi trauma lisää lapsille, mutta kun käsienpesureissulla menin vakoilemaan keittiön touhuja avoinna olevasta ikkunasta, olin pizzan valintaan enemmän kuin tyytyväinen.


Matkaa aikana teimme tuttavuutta myös paikalliseen eläimistöön. Muutamia kameleita näimme menomatkalla aavikolla, mutta lähempänä rajaa olevan Ar Ramsin teillä jölkötteli lehmänkantturoita ja lisäksi ruskeankirjavia vuohia hyöri siellä täällä. Kuivaakin kuivemmassa vuoristossa ei paljon mikään näyttänyt kasvavan, mutta vaatimattomille vuohille siellä kirmailu näytti käyvän kepeästi ja ruoaksi kelpasi todennäköisesti muutamat kuivahkot puskat.


Paluumatkalla auringon laskiessa lapset suunnittelivat, että paikalle sopisi hyvin Kentacky Fried Chicken, kun sen sorttisia monikansallista ketjuravintolaa ei sattunut siellä vielä olemaan. Paikan vuohisuudesta johtuen sen pitäisi kuitenkin olla mikäs muukaan kuin Kentacky Fried Goat. Yök ja voi voi suloiset vuohi-parat! Ei niiden sitkeä liha taitaisi kovin herkullista olla, vaikka niiden maidosta tehty juusto onkin mitä parhainta.